Mielen muutosten tuulet puhaltavat. Olen alkanut tulla toisiin ajatuksiin siitä synnytyksestä. Siis jos sinne asti joskus päästään. Tässä vaiheessa vaan haluaisi sen vauvan tännehetinyt ja se reikä, mistä se ulos tulee, tuntuu toisarvoiselta. Mutta yhdestä asiasta koitan pitää kiinni, eli ei kiitos epiduraalia tai spinaalia minulle! Mua kammottaa aivan suunnattomasti ajatus siitä, että joku paikka puutuu... siis etten tunne mitään. Mua ahistaa jo hammaslääkärissä puudutuspiikki, tulee tunne että entä jos mulla tapahtuisi jotain kauheeta suussa kesken operaation, en edes tuntisi mitään! Tämä saattaa jokun mielestä tuntua kieltämättä oudolta. Mutta ajatus ihan puhtaasta kivusta on mun mielestä vähemmän pelottava kun ajatus puutuneista jäsenistä ja medikalisaation sirkuksesta mun vartalon ympärillä. Eli, näyttäisi siltä, että sanon suosiolla hei hei tuolle sektioajatukselle! Paitsi jos kasvattelen massussani tällä hetkellä tulevaa jättivauvaa, jonka paino on arvioissa reilusti yli 4 kg. Huomioikaa, miten helposti myönnän, että saatoin olla väärässä :-)  
Mutta asiaan; aion pyrkiä mahdollisimman luonnonmukaiseen synnytykseen omien voimavarojen mukaan, eli en oleta, että jaksan 48 tunnin supistuskipuhelvettiä ilman lääkitystä. Mutta jos sellaisen perussynnytyksen saisi! Juttelin eilen kaverin kanssa, joka sai kyllä keväisessä synnytyksessään epiduraalin, mutta se puudutti vain jalat kävelykelvottomiksi (lääkärin sähläystä). Eli hän ei siitä hyötynyt, mutta ei kokenut supistuskipuja myöskään kestämättömiksi missään vaiheessa. Tuo jalkojen puutuminen kuulostaa mun mielestä ihan kauheelta. Mieluummin koen ilmestyskirjamaisia tuskankouristuksia.
 
Tällaisia ajatuksia siis Herran Päivänä 19+1. Eikö ne kaikki väitä, että nyt alkaa aika menemään nopeasti eteenpäin, joten synnytysajatusten puiminen on kai ihan normaalia. Saapa nähdä, mitä tapahtuu helmikuussa kun shown oletettu esitys on!