Kirjoittelen nyt vauvan nukkuessa vähän sitä synnytystarinaa, mies lähti kauppaan ostamaan lisää vauvanvaatteita kun enhän minä arvannut, että se on noin pieni vaikka iso tyttö onkin!

Synnytys sitten tosiaan sujui vähän erilailla kuin ajattelin. Kävin neuvolassa tiistaina ja söimme sen jälkeen vielä lounasta keskustassa, supistukset olivat kipeitä, mutten uskonut niiden olevan "sitä". Kotona aloin kellottamaan supistuksia kello 14.30 ja niitä tuli 2-13 minuutin välein. Voimakkaimmat heittivät maahan polvilleen ja oksensin kaaressa sen aikaisemman lounaankin. Pohdimme silti kotona melko kauan kehtaammeko mennä synnytyssairaalaan jos synnytys ei ole 100% varmasti käynnissä. Varsinkin kun matkaa meiltä sairaalalle oli noin 1,5 h autolla. Olisi ollut kurjaa palata kotiin, varsinkin kun sää oli karmea. Pyrytti ja tuuli. Kello 16.10 soitin synnärille ja käskivät tulemaan, kun matkaakin on melkoisesti. Nyt pahimmat supistukset saivat jo itkemään.

Lähdimme Tammisaareen kello 16.45, perillä olimme 18.30 eli se oli todella tuskainen matka autossa istuen. Huusin autossa apua ja perkelettä ja ties mitä. Perillä kävikin ilmi, että olin jo 4 cm auki. Sydänäänikäyrässä olo oli yhtä kidutusta, anturi putosi koko ajan kun jouduin iskemään maihin suppareiden voimasta. Pääsin onneksi sisätutkimuksen jälkeen ammeeseen ilman KTG-anturia koska sydänäänet olivat hyvät, ammeessa olinkin n. tunnin-puolitoista ihan reippaasti ja sitten joskus kello 20.30 alkoi sattua niin että lähetin miehen hakemaan kätilön ja pyysin jo jotain vahvempaa. Ammeeseen mennessäni puhuimme akupunktiosta sitten seuraavaksi, mutta kivut menivät aivan "ohi" minusta, enkä uskonut, että kestän enää kauaa ilman apua.

Lääkäri tuli paikalle ja tarjosi PCB-puudutetta kohdunkaulalle, epäröin vähän sen ottamista ja olinkin oikeassa, siitä ei ollut mulle MITÄÄN hyötyä. Laittaminen vaan sattui. Kalvot puhkaistin tässä vaiheessa ja vauvan päähän pantiin scalp-anturi, koska ulkolukijan tatsi sydänäänien lukijana oli niin huono. Lääkäri katseli siinä kun kiemurtelin tuskissani pari supistusta miehen käsivarsinahkaa raastaen ja itse sitten tarjosi epiduraalia. Karvainen anestesialääkäri tuli kuin enkelten armon saattamana paikalle ja sain epiduraalin n. kello 21.45 kun olin jo 7-8 cm auki ja se auttoikin ihanasti noin tunnin ajan. Kello 23.15 epiduraali ei enää auttanut, mutta olinkin jo täysin auki ja aloimme ponnistamaan kätilön ja miehen avustamana ensin seisaalteen ja sitten jakkaralla. Tuloksetta. Vauva oli ja pysyi tosi korkealla vaikka kuinka puristin. Sitten ennenkuin muuta ehdin tajuta, minut heivattiinkin kontalleen synnytyssängylle ja iskettiin happinaamari käteen, olin ihan sekaisin mutta kuulin että paikalle kutsuttiin synnytyslääkäriä ja lastenlääkäriä. Tässä vaiheessa alkoi hirvittää mutta ponnistelin silti minkä ehdin ja yritin ajatella positiivisesti vaikka itketti. Ponnistin aina supistuksen tullen, ilman supistusta ja vielä varmaan muutenkin.

Kello 00.00 on kirjattu, että vauvan sydänäänet romahtavat aina ponnistuksen aikana ihan liian alas ja imukuppipäätös tehtiin, PCB-puudutteen antanut lääkäri asetti imukupin, mikä ei sattunut. Hän veti muutaman kerran kupilla kun ponnistin samalla minkä kerkesin. Paikalle tuli toinen kätilö ja mies oli rinnallani, eli yhteensä siinä oli neljä henkilöä minua tsemppaamassa. Kätilö lisäsi oksitosiinitippaa, mitä oli antanut jo ponnistusvaiheen alkaessa. Muistan siitä vain, että alapäätä poltti niin paljon, että luulin että repeän mahaan asti. Itkin ja kyselin, että mahtuuko vauva varmasti ja pitäisikö mennä sektioon, mutta ihana mieslekuri kannusti tosi hyvin ja sanoi että ilman muuta mahtuu ja nyt se syntyy seuraavalla ponnistuksella. Kätilö oli sakset kädessä valmiina, mutta vauva syntyi lopuksi onneksi ilman episiotomiaa, kello 00.21. Huojennus oli mieletön. Vauva oli noin 2 sekuntia rinnallani ja vietiin sitten kiireellä lastenlääkärille, vauva oli veltto ja hengitti huonosti, ensimmäisen minuutin apgarpisteet 5. Seuraavat pisteet olivatkin 8 ja 9 eli mitään pahempaa tuosta hommasta ei seurannut kuin hapenantoa lastenlääkärin toimesta ja sitten happisaturaatioseurantaa. Vauvan sain rinnalleni n. kello 1.30. 

Odottelin siinä ennen vauvan tuloa, että istukka syntyisi, ja kätilö saikin vain katkenneen napanuoran käteensä kun sitä yritti minusta ulos ottaa. Samalla selvisi syy laskeneisiin sydänääniin. Napanuora oli täydellisen kalvokiinnitteinen eli ei kunnolla (tai ollenkaan?) kiinni istukassa. Näin käy 1 %:ssa raskauksia ja pahimmillaan se voi aiheuttaa napanuoran ennenaikaisen katkeamisen. Olen siis onnellinen, että saimme terveen vauvan käsivarsillemme. Istukka runnottiin sitten ulos käsivoimin ja kätilö aloitti vaurioiden paikkaamisen. Välilihaan tuli pari senttiä pitkä repeämä, joka ei onneksi jatku lähellekään peräaukkoa. Tikkasi sen todella hyvin ja nyt pystyn jo istumaan hyvin sohvalla ja muilla pehmeillä alustoilla. Alapää on peilatessakin mielestäni samannäköinen kuin ennen :)

Ensi-imetin sitten vauvaa synnytyssalissa, missä vietimme myös ensi yön kun perhehuoneet olivat täynnä. Kävin ensin suihkussa omin jaloin, olo oli kuin olisi ollut sairaana, mutta olosuhteisiin nähden voin oikein hyvin. Samoin vauva, hänellä oli hieman alhainen hemoglobiini kun napanuora jouduttiin katkaisemaan heti ulostulon jälkeen, mutta eipä sitä huomaa.

Mulla todettiin myös B-streptokokki, mutta antibioottia ei ehditty alkaa tiputtamaan kun synnytys kesti vain ne kuusi tuntia, joten vauvasta otettiin Tammisaaressa labroja pari päivää. Kaikki neljä otosta olivat kuitenkin puhtaita näytteitä, joten se huoli jäi onneksi vain huoleksi. Kotiuduimme sairaalasta lauantaina 27.2. ja nyt elämme ihanaa arkea vauvan kanssa. Heräileehän se yöllä parin tunnin välein, mutta (valehtelematta) joskus yölläkin vain ilahdun, että pääsen pusuttelemaan ja imettämään vauvaa. Imetys on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta siitä jatkankin myöhemmin toisessa kirjoituksessa. Samalla pääsen ylistämään Tammisaaren ihanaa opastusta muun muassa tuossa imetysasiassa.

Nyt tämä tuuheatukkainen rakas hirnahtelee pinnasängyssään, joten duty calls...