Mielenkiintoista, miten hitaasti aika menee. Onhan noita sanontoja, että odottavan aika on pitkä, mutta nyt se tuntuu ihan yli-mega-pitkältä. Tuntuu, etten elä normaalia arkea ollenkaan, kun koko ajan odotan vain jotain. Seuraavaa ultraa, seuraavan raskausviikon alkua, kuun vaihtumista, syksyn alkamista, laskettua aikaa. Kävin eilen yksityisellä gynellä tarkastuksessa, kun Helsinki ei tarjoa tuota lääkäriä vasta kun viikolla 24/26. Oli helpottavaa kuulla, että kohdunsuu on pitkä ja täysin kiinni, istukan sijainti hyvä, limakalvot terveet ja muutenkin asiat kunnossa. Ja tietysti pääasia eli vauva oli kunnossa myös! Nauroin, kun tyyppi työnsi gynen mukaan käsiään suuhun kuvattaessa. Suuria muutoksiahan ei np-ultraan verrattuna ole tullut, vaavi on vaan kasvanut kokoa ja liikkeet ovat vähän hallitumman näköisiä. En tiedä onko se sitten totta vai innostuneen äidin kuvitelmaa. Selkäranka näkyi ihanasti, kovin jämäkältä vaikutti LA pysyi käytännössä samana, eilisen ultran mukaan nyt on 14+6 ja np-ultran mukaan 15+1.

Töissä ei vaan yhtään jaksaisi olla. Tuntuu, että on turhaa orientoitua mihinkään, kun todennäköisesti lähtö tulee täältä tammikuussa. Sitten ärsyttää niinkin triviaali asia kun työpaikan salaattibuffa. Se suorastaan notkuu graavilohta ja juustoja ja kaikenmaailman vihannesta, mutta mä en uskalla syödä mitään. Siis graaveja en tietenkään, mutta kun en edes salaatinlehtiä. Säikähdin ihan tarpeeksi siitä Italianmatkasta, toksotesti oli onneksi negatiivinen ja vannoin odottaessani tuloksia, että en syö enää mitään uhkaavaa, jos selviän kunnialla läpi. Parasta olisi jos valtio järjestäisi raskaanaolevilla naisille jonnekin Lapin erämaahan kokoamisleirin, missä kaikki (puurosta lähtien) olisi desinfioitua ja testattua, eikä graavilohta saisi tuoda 100 km säteelle. Ei muutakun yhteyttä omaan kansanedustajaan!